Poseeraaminen

Aloin kaivata taas naamaani tänne, ja koska kaksi postausta itsensä rakastamisesta olisi jo liian itserakasta, piti keksiä jotakin muuta sydämen perään. Mietin itseasiassa jo aiemmin pääni puhki, minkä otsikon varjolla saisin yhden omakuvan julkaistua (Ängenkö sen johonkin aivan asiaan liittymättömään postaukseen, johon sopivaa kuvaa minulla ei ole? Keksinkö jonkun kuvaan sopivan otsikon väkisin?), kunnes päädyin ilmeiseen ratkaisuun. No, tuo kuva ei ikinä päässyt esille, mutta keksimäni rakkausasian voin käyttää hyväkseni nyt.

Koulukuvaukset hymyilemään pakottavine valokuvaajineen olivat minulle aina yhtä tuskaa. En osannut mielestäni hymyillä nätisti, joten olisin ollut kuvissa mieluummin vakavana. Kuvaajan mukahauskan läpänheiton seurauksena tuloksena oli kuitenkin joko hymyä etäisesti muistuttava vino virnistys tai entistäkin tympääntyneempi ilme. Edelleen vaivaannun, jos minun pitää poseerata jonkun toisen ottaessa kuvaa. En osaa olla luonnollinen eikä lopputulos ole yleensä kovin imarteleva.

Tämän alustuksen jälkeen lienee lukijassa herännyt kummastus -miksi väitän rakastavani poseeraamista, kun en siitä selvästikään nauti? Äsken puhuttiin kuitenkin tilanteesta, jossa kameran takana on joku toinen. Tilanne muuttuu, kun liipasinta (Onko se kamerassakin liipasin? Ei tässä ketään sentään ampumassa olla.) painamassa olenkin minä itse. Itseni edessä kehtaan keikistellä kameralle vailla minkäänlaisia estoja ja itse myöskin jaksan ottaa itsestäni rajattomasti kuvia. Koska raajojeni ulottuvuus on rajallinen, ovat heijastavat pinnat sekä itselaukaisija välillä korvaamaton apu. Siksi ihastus olikin eräänä päivänä töistä palatessa suuri, kun löysin uuden kuvauspaikan täydellisellä jalustalla varustettuna. Juuri oikean korkuisen ja hieman vinokattoisen sähkökaapin päälle asetettu kamera rajaa kuvan varsin optimaalisesti. Taustakin on ihan kelvollinen ja aurinko paistaa oikeasta suunnasta, loistolöytö suorastaan siis.

Otsikkoa miettiessäni rupesin myös pohtimaan, mikä siinä itsensä valokuvaamisessa oikein kiehtoo. Miksi minusta on suunnattoman mielenkiintoista katsella kymmeniä kuvia itsestäni päivittäin? Ja sen lisäksi vielä vilkaista peiliin tai bussin ikkunaan tai mihin tahansa heijastavaan pintaan aina kun moiseen satun törmäämään (itseasiassa kerran katsellessani heijastustani näyteikkunassa ohi kävellessäni todella törmäsin -edessäni olevaan lyhtypylvääseen). On toki mukava nähdä, minkänäköisenä on lähdössä ihmisten ilmoille tai miten joku vaate itselle istuu, mutta miksi ottaa kaksikymmentä kuvaa muutaman minuutin aikana, kun ulkonäkö tuskin ehtii radikaalisti siinä ajassa muuttua? Päädyin pohdinnoissani siihen lopputulokseen, että touhussa viehättää läsnäoleva yllätysmomentti. Koskaan ei voi olla varma, minkälainen otos muistikortille tallentui tai minkänäköinen tyyppi peilistä juuri sillä hetkellä katsoo. Kamera voi onnistua tallettamaan jonkun mielettömän kauniin hetken ja peilistä voi kurkata jättimäinen finni. Kumpaakaan en näkisi ilman optiikan apua. Ja onhan se nyt aika kiehtovaa katsoa itseään silmiin –sielun peili ja sitä rataa.

Mainokset
Kategoria(t): Paula ♥. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s