Lauttasaaren salattu merellisyys

Sain tänään vihdoin hypättyä pyörän selkään bussilla töihin köröttelyn sijasta, ja mukavaahan se on raittiissa ilmassa taittaa matkaa. Reitti uudesta kodista työpaikalle ei ollut vielä aivan optimaalisesti hallussa, mutta parin kilsan ylimääräisestä Lauttasaari-sightseeingistä huolimatta matkaan kului aikaa saman verran kuin Otaniemestä parhaimmillaan. Tuosta koukkauksesta inspiroituneena päätin kotimatkalla tehdä saman vielä vähän pidemmän kaavan kautta ja yllätyin Lauttasaaren urbaanista merellisyydestä. (Well, jonkinasteista merellisyyttä ehkä sopii odottaakin paikalta, jonka nimessä esiintyy sana saari… Sitä ei vain bussilla pääväylää pitkin ajaessaan tule aina ajatelleeksi.)

Olen aina ollut sitä mieltä, että haluan ehdottomasti asua Espoossa, mutta ehkä minusta voisi ihan onnellinen helsinkiläinenkin tulla, jos kotini olisi Lauttasaaressa meren ylle työntyvässä, valtavilla parvekkeilla varustetussa talossa.

Liekö isäni laivanrakentajageenien ansiota, että isot laivat viehättävät. Eikä mitään vikaa ole tuossa suloisessa piraattipurressakaan.

Minun ei alunperin pitänyt kuvata joutsenia ollenkaan, koska se on kliseistä eikä joutsenissa nyt oikeastaan ole mitään järin ihmeellistä. Näitä oli kuitenkin niin vaikuttava parvi, että ajattelin napata ihan vain pari otosta. Kamera oli jo laukussa ja tyttö pyörän satulassa, kun satuin huomaamaan klassisen joutsenparin kaulat sydänmuodostelmassa -eikun takaisin kuvausasemiin! Liekö kyseessä ollut häveliäs nuoripari tai muuten vaan ilkikuriset yksilöt, mutta kameralle ei kyseinen hetki pitkästä päivystyksestä huolimatta tallentunut.

Ollaanko ulkosaaristossa vai pääkaupungissa?

PS. Westendiläisillä päättäjillä taitaa olla enemmän valtaa kuin uskoinkaan: heti kaupunginosan rajan ylittäessäni tuntui auringonpaistekin kaksi kertaa lämpimämmältä. Kaikista lämpimintä oli kuitenkin omalla pihallamme -loppuisi vain tuo piharemontti, niin saisi puutarhakalusteet terassille!

 

Kategoria(t): Paula ♥ luonto | Kommentoi

Asukuva ihmisen ottamana

Niin tai no, ihminen kai olen itsekin, mutta kameran itselaukaisija ei…

Vaan katsokaapa tätä: asukuva, jossa bloggaaja näkyy päästä varpaisiin, on suhteellisen luonnollisella asennolla ja ilmeellä varustettu, eikä kuvakulmassakaan ole moittimista. Harvinaista herkkua tämä!

Tuossa asussa vietin ensin muutaman tunnin töissä, kävin pistettävänä YTHS:llä ja lopuksi kiertelin poikaystävän (jolle kunnia kuvastakin siis kuuluu) kanssa MOA:ssa. Jokavuotisen Masters of Arts -näyttelyn katsastaminen on muodostunut meille melkeinpä perinteeksi, vaikka taidenäyttelyissä ei muuten tule pyörittyä. Tänä vuonna näyttely tosin osoittautui pieneksi pettymykseksi, kun mukana oli aivan liikaa tylsää tutkimusta ja liian vähän jännittävää taiteilua (mokoma Aalto-yliopisto!).

PS. Eivät ne kuvat ihmiskuvaajankaan kanssa aina onnistu, vai mitä sanotte näistä:

Ehkä ihan hyvä, että sain poikaystävän näiden jälkeen suostuteltua vielä yhteen otokseen!

Kategoria(t): Paula ♥ tapahtumat, Paula ♥ tyyli | Kommentoi

Ensisuudelmat

Päivä 1 – Esittele itsesi Päivä 2 – Eka rakkaus Päivä 3 – Minun vanhempani Päivä 4 – Tätä olen syönyt tänään Päivä 5 – Mitä on rakkaus? Päivä 6 – Minun päiväni Päivä 7 – Paras ystäväni Päivä 8 – Se hetki Päivä 9 – Uskoni Päivä 10 – Päivän asu Päivä 11 – Sisarukseni Päivä 12 – Käsilaukussani Päivä 13 – Tällä viikolla Päivä 14 – Mitä minulla oli päällä tänään? Päivä 15 – Unelmani Päivä 16 – Eka suudelmani Päivä 17 – Mieleisin muistoni Päivä 18 – Mieleisin syntymäpäiväni Päivä 19 – Kaduttaa Päivä 20 – Tässä kuussa Päivä 21 – Toinen hetki Päivä 22 – Tämä järkyttää minua Päivä 23 – Tämä saa minut voimaan paremmin Päivä 24 – Tämä saa minut itkemään Päivä 25 – Ensimmäinen Päivä 26 – Pelkään Päivä 27 – Suosikkipaikkani Päivä 28 – Ikävöin Päivä 29 – Tähän pyrin Päivä 30 – Soittolistallani Päivä 31 – Viimeinen hetki

Jos päiväkodin keinussa moiskautettuja tyttöpusuja ei lasketa, koin ihan ensimmäisen suudelmani 17-vuotiaana kielikurssilla Saksassa. Silmäpeli baarissa paikallisen saksanturkkilaisen Mesutin kanssa tuotti tulosta, ja pian jo tanssimme yhdessä, sitten suutelimme… Olin itseasiassa yllättynyt, kuinka helppoa ja miellyttävää se oli -minä kun luulin, että toisen ihmisen limainen kieli suussa tuntuisi vähintäänkin vastenmieliseltä. Mesutilla taisivat loppujen lopuksi olla muut asiat mielessä kuin romantiikannälkäisellä kielikurssilaisella, joka olisi parin viikon kurssin jälkeen ollut miltei valmis muuttamaan Saksaan tuon hurmurin vaimoksi, mutta pienistä kommelluksista huolimatta kokemisen arvoinen lomaromanssi (ensimmäinen ja ainoa laatuaan).

Täysi-ikäistymistä seurasi oikea ensisuudelmien vuosi, kun käynnistimme lukiokavereideni kanssa kerää 80-luku täyteen -kisan. Baarireissut menivät tuolloin aina samalla kaavalla: 1. Etsi söpö poika. 2. Kiinnitä pojan huomio. 3. Tanssi. 4. Nuole. 5. Muista tarkistaa syntymävuosi. Minä kun en edes ryyppää, niin baariin tuli tosiaan lähdettyä ihan vain sen nuolemisen takia. Huhhuh, onneksi sinkkuvuodet ovat takanapäin. Olin kisassa varsin hyvissä asemissa, kunnes…

…työkaverini meni ihastumaan minuun, mistä seurasi 9 kuukautta epämääräistä vehtailua, jota kai seurusteluksikin kutsutaan. Ensisuudelmani eksäni kanssa oli erittäin arveluttava teko minulta, koska suostuin siihen suurimmaksi osaksi siksi, että 1980 oli varsin arvokas syntymävuosi kisaamme ajatellen. Pelinaisia, pelinaisia. (Vaikka taisinkin lopulta olla suhteessamme enemmän pelinappula kuin pelaaja.) Jos jostain ensisuudelmastani haluaisin luopua, niin se olisi luultavasti tämä. Tai oikeastaan pitäisin tämän (se kisa!), mutta jättäisin myöhemmät suudelmat saman henkilön kanssa pois.

Kaikista mieleenpainuvin, ihanin, hauskin ja kaikin puolin täydellisin ensisuudelmani oli kuitenkin kenenkäs muunkaan kuin poikaystäväni kanssa. Jätettäköön yksityiskohdat meidän kahden välisiksi, mutta aamulla tarvittiin pakastevadelmia laskemaan turvotusta huulista. ;)

Kategoria(t): Paula ♥ haasteet | Kommentoi

Tiistaipäivän havaintoja

1. Helsingissä tuulee.

2. Kaivaessa aurinkolaseja hehtaarilaukusta ei ehdi keskittyä helmansa pituuteen.

3. Ainakaan ajoissa.

4. Pasilassa on pitkät raiteet.

5. Ja lyhyet junat.

6. Ne junat eivät pysähdy Messukeskuksen päässä.

7. Eivätkä eräät tietyt valkoiset avokkaat pysy edelleenkään jalassa juostessa.

(Ehdin silti junaan. Joskin teki mieli pysähtyä ojentamaan kenkäepisodin todistanutta huoltomiestä, joka a) oli pysäköinyt jättimäisen pakettiautonsa juuri sille puolelle laituria, johon juna pysähtyi ja b) tyytyi toteamaan kaaressa lentävälle kengälleni oho ja jatkoi töitään ilman herrasmiesmäistä neidon auttamista hädässä.)

Arvotaan kolme lisänumeroa:

1. Pyörätuolilla pääsee lujaa.

2. Pyörätuolin omistaja saattaa tehdä arvaamattomia liikkeitä.

3. Pyörätuolia pakoon loikkiessaan tuntee itsensä hölmöksi.

Kategoria(t): Paula ♥ elämä, Paula ♥ tyyli | Kommentoi

Aika ennen blogien kaupallistumista

Aloin seurata blogeja siinä kaksi vuotta sitten, kun törmäsin nettiä selatessani Mungolifeen. Niin, siihen aitoon ja alkuperäiseen. Innostuin mahdollisuudesta seurata tavallisten ihmisten tavallista elämää -joskin mielenkiintoisella kirjoitustyylillä ja kauniilla kuvilla höystettynä- ja metsästin käsiini yhä useampia blogeja. Joskus kirjoittaja ei ensisilmäyksellä sytyttänyt minua ja blogi unohtui virtuaalimaailman syövereihin. Toisiin bloggareihin ihastuin heti. Nimenomaan siis ihmiseen blogin takana, en niinkään tämän tuottamaan kasaan tekstiä ja kuvia. Jäin seuraamaan blogia, koska halusin tietää, mitä tälle ihmiselle kuuluu, minkälainen persoona hän on, mitä hän ajattelee.

Kaukana ovat ne ajat, kun blogia seuraamalla saattoi elää mukana kirjoittajan onnen ja surun hetkiä, isoja mullistuksia ja pieniä arjen sattumuksia. On Indiedays, on Rantapallo, on yhteistyötä lehtien kanssa. Näiden muutosten tuulien alkaessa puhaltaa olin vielä naiivisti siinä uskossa, että blogien sisältö ei niiden myötä muutu. Yhteistyön jatkuttua jo pitkään onnistuin yhä sivuuttamaan erilaiset kampanjat ja bannerimainokset pienenä extrana suosikkibloggarieni kiinnostavien ja elämäntäyteisten kertomusten lomassa. Oliko muutos jo silloin näin selkeä?

 Nykyään blogit pursuavat käyttökokemuksia kuukupista huulipunaan, limsasta imuriin. Joka toinen postaus on yhteistyökumppanin kanssa järjestetty arvonta tai tarjouskampanja, kutsu erityiseen tapahtumaan vain blogin lukijoille, esittely showroomilla nähdyistä pian myyntiin tulevista vaatteista tai kollaasi hankituista/himotuista tavaroista. En minä lue blogeja saadakseni saman informaation kuin lehtiä, mainoksia tai uutiskirjeitä selaamalla. Minulle on aivan sama, kertooko jonkin tuotteen ominaisuuksista MouMou, Anna vai tyytyväinen käyttäjä, 23v. Se, että suositussa blogissa hehkutetaan, kuinka mielettömän kivan värinen ja tehokas tämä munankeitin on, ei saa minua kiinnostumaan siitä yhtään enempää.

Hyvä on, kirjoitan itsekin silloin tällöin tuotteista, jotka ovat osoittautuneet erityisen ihaniksi -tähän blogiin kun sattuvat kuulumaan ne kaikki rakkausjutut. Sitäpaitsi muiden postausideoiden puutteessa tai ajan ollessa vähissä on helppo napata pari kuvaa shampoopurnukasta ja kirjoittaa muutama rivi sen mahtavuudesta. Eikä hyvän tuotteen osuessa kohdalle muuten olisi väliä, olisinko ostanut sen itse vai saanut lahjana, yhtälailla sitä voisi rakastaa. En siis niinkään häiriinny siitä, että bloggarit kehuvat usein ilmaiseksi jostain saamiaan tuotteita. Ero on ehkä siinä, että minä en tuotteesta kirjoittaessani yritä saada mahdollisimman montaa lukijaa ryntäämään samantien kauppaan vakuuttuneena sen loistavuudesta, vaan hehkutan tuotteen hyvyyttä pitäen edelleen itseni keskipisteenä. Sillä sehän siinä blogissa kiinnostaa, sen pitäjä. Ja juuri se aspekti on blogeista harmikseni pikkuhiljaa häviämässä.

Nykyään bloggarin sivulauseessa antama palanen omasta elämästä tuntuu kallisarvoiselta lahjalta. Aarteelta, jonka löytääkseen pitää kaivaa muutama metri persoonattomia täytepostauksia. Oikeastaan ymmärrän niitä ihmisiä, jotka yrittävät googlettaa bloggaajan salaisuuksia tai metsästävät tietoa Demin keskustelupalstojen syövereistä. Myönnän itsekin joskus sortuneeni tähän. Väkisinhän sitä uteliaisuus kasvaa, kun on kaksi vuotta seurannut jonkun ihmisen elämää ja enää saakin enää murujen murusia. Sehän on melkein sama, kuin hyvä ystävä yhtäkkiä lakkaisi kertomasta elämästään! Tietenkään bloggari ei voi olla jokaisen ystävä ja lukijamäärien kasvaessa yksityisyyden tarve väkisinkin lisääntyy -mutta kun minä niin haluaisin kuulla, mitä sille ihmiselle siellä tavaroiden ja vaatteiden takana oikeastaan kuuluu!

Kategoria(t): Paula ♥ | 2 kommenttia

Oman ajan viikonloppu

Tulipa idioottimainen otsikko, mutta mitenkäs sen muutenkaan muotoilet. Vähintään yhtä idioottimainen on video (EDIT: ja varsinkin tuohon valikoitunut still-kuva), jonka ajankulukseni teille eilen kuvasin. Olkaa hyvät:

Eihän siinä mitään järkevää sisältöä ollut, mutta ehkei aina tarvitse ollakaan. Pointtina kuitenkin oli hehkuttaa sitä, kuinka välillä on ihan hauskaa olla yksin kodin valtiaana ja puuhastella rauhassa omia juttujaan. Ne omat jutut tosin saisivat mielellään olla jotain muuta kuin tenttikirjan parissa puurtamista… Nämä itsenäiset viikonloput ovat meillä suhteellisen harvinaista herkkua, mutta nyt onkin heti viikon päästä luvassa samaa tavaraa peräti viikon verran, kun poikaystävä lähtee työmatkalle Kreikkaan (kelpaisi minullekin). Se taitaakin olla pisin aika, minkä olen kotona viettänyt ilman poikkista, hui!

Kategoria(t): Paula ♥ | 4 kommenttia

Unelmaelämä

Päivä 1 – Esittele itsesi Päivä 2 – Eka rakkaus Päivä 3 – Minun vanhempani Päivä 4 – Tätä olen syönyt tänään Päivä 5 – Mitä on rakkaus? Päivä 6 – Minun päiväni Päivä 7 – Paras ystäväni Päivä 8 – Se hetki Päivä 9 – Uskoni Päivä 10 – Päivän asu Päivä 11 – Sisarukseni Päivä 12 – Käsilaukussani Päivä 13 – Tällä viikolla Päivä 14 – Mitä minulla oli päällä tänään? Päivä 15 – Unelmani Päivä 16 – Eka suudelmani Päivä 17 – Mieleisin muistoni Päivä 18 – Mieleisin syntymäpäiväni Päivä 19 – Kaduttaa Päivä 20 – Tässä kuussa Päivä 21 – Toinen hetki Päivä 22 – Tämä järkyttää minua Päivä 23 – Tämä saa minut voimaan paremmin Päivä 24 – Tämä saa minut itkemään Päivä 25 – Ensimmäinen Päivä 26 – Pelkään Päivä 27 – Suosikkipaikkani Päivä 28 – Ikävöin Päivä 29 – Tähän pyrin Päivä 30 – Soittolistallani Päivä 31 – Viimeinen hetki

Huh, miten niin muka pitkä aika edellisestä haastepostauksesta? :D Kouluhommat ja muut kevätkiireet ovat verottaneet varsin paljon aikaa niin omalta kuin muidenkin blogeilta (nimimerkillä 157 lukematonta merkintää bloglovinissa, hups), mutta nyt päätin päivän tenttiinluku-urakan jälkeen vähän ryhdistäytyä.

Aloitetaan kevyellä toteamuksella: minulla ei ole yhtään toteutumatonta unelmaa.

Sen sijaan minulla on

  • Muuttuneita suunnitelmia:

En ehkä haluakaan omistaa koko elämääni ringetelle, jotta pääsisin maajoukkueeseen. (Vaikka Linnanjuhlissa olisikin ollut ihan hauska piipahtaa.)

Ensimmäisen seurustelukumppanin ei välttämättä tarvitsekaan olla myös viimeinen. (Näin jälkikäteen ajateltuna kyseisen tapauksen ei olisi tarvinut olla myöskään se ensimmäinen.)

  • Saavutettuja tavoitteita:

Opiskelupaikka TKK:lla, unelmapoikaystävä, loistava kesätyöpaikka, kahden viikon kesäkurssille Italiaan pääseminen, Leijonien MM-kulta… (On oikeastaan vähän pelottavaa, miten vähällä vaivalla olen onnistunut saamaan kaiken haluamani. Joskus kai jonkun täytyy kosahtaa ja pahasti?)

  • Mitä jos -ajatusleikkejä, joiden ei odotakaan toteutuvan:

Mitä jos minulla olisi täydellinen iho? (Joskin se on jo niin paljon parempi verrattuna aikaisempaan, että minun silmissäni se jo melkein onkin täydellinen.)

Mitä jos osaisin laulaa? (Ehkä vielä joskus uskaltaudun laulutunneille, jos tämä ajatusleikki tästä yhtään syvenee.)

  • Toteutumistaan odottavia kivouksia:

Häät, häämatka, se italianreissu, valmistuminen diplomi-insinööriksi, lapsien saaminen, oma koti, mielenkiintoinen ja haastava työ… (Joku ehkä kutsuisi näitä unelmiksi, mutta minulle ne ovat taatusti tapahtuvia asioita, joiden aika ei vain ole ihan vielä. Miksi pitäisi haaveilla ja haihatella, kun voi kulkea määrätietoisesti kohti unelmiaan -samalla joka hetki unelmaansa eläen.)

Tietenkin näiden lisäksi on vielä niitä isoja toiveita elämälle, että saisi pitää läheisensä luonaan mahdollisimman pitkään, että säilyisi terveenä, että välttyisi niiltä isoimmilta mullistuksilta, joita maailmalla joskus on meille tarjota. Mitä kauemmin saan elää tätä onnellista unelmaelämääni, sitä enemmän kasvaa pelkoni -kuinka paljon onnea voi yhdelle ihmiselle maailmassa riittää? Millään tutkinnolla, urheilusaavutuksella tai työpaikalla ei ole minulle minkäänlaista merkitystä, jos joku näistä haaveista kaatuu. Näiden toiveiden täyttämiseksi olisin valmis tekemään mitä tahansa -ja juuri nämä ovat niitä asioita, joiden kanssa ei auta kuin pitää peukkuja, että maailma on minulle vastedeskin yhtä antelias.

Kamalaa, että elämän tärkeimmät asiat ovat niitä, joihin ei juuri pysty omilla teoillaan vaikuttamaan. Oikeastaan vielä kamalampaa on se, että minä pelkään nykyään kohtalon kamppaavan kalkkiviivoilla, kun olen tähän asti rakentanut koko elämänasenteeni sille pohjalle, että maailma tarjoaa mahtavia juttuja jokaiselle, joka uskaltaa hypätä täysillä sen vietäväksi. Mutta eipä kolikonheitossakaan kruunan saamisen todennäköisyys muutu, vaikka niitä olisi heittänyt jo sata peräkkäin, ja voisi kai sitä viettää elämänsä Simsiä pelaillenkin, jos liikaa hirvittää tämä todellisuuden arvaamattomuus…

Kategoria(t): Paula ♥ haasteet | 2 kommenttia